Harjoitukset käynnissä. Kuvassa Marja Rautakorpi, Anu Silvennoinen ja Anne Hyvärinen.
Muistot, jotka ovat omiamme, mutta eivät kuitenkaan ole. Kantaesityksensä tammikuussa saava flamencotanssiteos Paperikengät kertoo ennen kaikkea muistoista ja kollektiivisista juurista: sukupolvelta toiselle siirtyvistä tarinoista ja henkisestä perinnöstä.
– Esityksen lähtökohta kumpuaa omasta historiastani. Kaikki isovanhempani ovat kotoisin Karjalasta, ja evakkoaika on koskettanut jollakin tavalla heitä kaikkia. Itselleni on lapsuudestani asti kerrottu tarinaa muun muassa rajan taakse jääneestä ukin kotitilasta. Näen tarinan edelleen hyvin selkeästi: Isovanhempani, äitini ukin ja äitini lapsena katsomassa menetettyä taloa rajan toiselta puolelta, edelleen hyvin selkeästi mielessäni, vaikka itse en ole kyseistä paikkaa koskaan nähnytkään. Minua onkin jo pitkään kiinnostanut ajatus muistojen siirtymisestä sukupolvelta toiselle: se, missä vaiheessa kerrotuista ja kuulluista muistoista tulee omia, vaikka itse ei olisi ollut niissä osallisena, Paperikenkien koreografi-tanssija, kangasalalaislähtöinen Anu Silvennoinen miettii.
Monitaiteellinen teos
Kangasala-salissa 27.1. esitettävässä Paperikengissä yhdistyvät flamencotanssin voima, sellomusiikin ja laulun sielukkuus sekä maaginen äänimaisema. Monitaiteellisen teoksen taustamateriaalina on käytetty evakkotaustaisten henkilöiden ja heidän jälkeläistensä kertomuksia. Kertomuksien tallentaminen aloitettiin syksyllä 2013, kun Silvennoinen ja ohjaaja-näyttelijä Anne Hyvärinen haastattelivat noin 20 ihmistä kolmesta sukupolvesta: evakkotaustaisia, heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Haastattelumateriaalia on käytetty teoksen tukirankana sekä koreografian ja dramaturgian pohjana.
– Haastattelukertomuksista käy ilmi, miten käsittämättömiin selviytymistarinoihin ihmiset ovat joutuneet venymään evakkoaikoina. Kertomuksista löytyy myös paljon yhtymäkohtia nykyaikaan. Sota on aina täysin käsittämätöntä ja mieletöntä. Kertomukset ovat siinä mielessä valitettavan ajattomia. Teoksen valmistaminen tuntui erityisen tärkeältä, sillä haastattelemamme ihmiset kertoivat raskaitakin tarinoitaan hyvin avoimesti ja olivat kiitollisia siitä, että joku oli niistä kiinnostunut, Anu Silvennoinen jatkaa.
Myös teoksen nimi kumpuaa näistä kertomuksista.
– Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa, ja ihmisten kekseliäisyys arjesta selviytymiseen oli huipussaan. Myös kenkiä tehtiin paperista, siitä teoksen nimi. Löyhästi nimi viittaa myös flamencoon, jota tanssitaan flamencokengillä, Silvennoinen kertoo.
Herkkä, raaka flamenco
Anu Silvennoinen aloitti kansantanssin harrastamisen alle kouluikäisenä. Pian mukaan tuli myös klassinen baletti. Lukioikäisenä hän tutustui flamencoon, joka imaisi niin mukaansa, että siitä tuli myöhemmin ammatti. Silvennoinen on opiskellut tanssitaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulussa Helsingissä ja erikoistunut flamencoon Tukholman tanssikorkeakoulussa. Flamencoa hän on opiskellut myös Espanjassa.
– Flamencossa viehättävät etenkin rytmisyys ja sen raaka mutta samalla herkkä ilmaisuvoima, Silvennoinen listaa.
Silvennoinen tähdentää, että vaikka Paperikenkiin sisältyy flamencoa, se ei ole perinteinen flamencoesitys. Flamenco on toki lavalla nähtävän liikkeen lähtökohtana, mutta mukana on paljon myös teatteriin liittyviä elementtejä kuten abstraktia kerrontaa, elementtejä muista tanssitekniikoista sekä rekvisiittaa.
– Esityksemme on aika lähellä myös tanssiteatteria ja siinä on viitteitä myös dokumenttiteatterille ominaisiin piirteisiin, Silvennoinen miettii.
Paperikenkien työryhmä koostuu flamencon ja esittävän taiteen pirkanmaalaisista ammattilaisista. Monitaiteelliseen työryhmään kuuluvat koreografi-tanssija Anu Silvennoinen, ohjaaja-esiintyjä Anne Hyvärinen, tanssija Marja Rautakorpi, sellisti Hanna Kilpinen, laulaja Anna-Kaisa Vuorinen, äänisuunnittelija Saija Raskulla ja pukusuunnittelija Katrin Oro.
Teosta ovat tukeneet Sisä-Suomen tanssin aluekeskus ja Björkqvistin rahasto.
Paperikengät Kangasala-salissa la 27.1. klo 19. Tapahtuman järjestävät Paperikengät-työryhmä ja Kangasala-talo.
