Suomalaisen Virtasen perheen kahvipöydässä tunnelma on totinen. Rooleissa Oili Äijälä, Pyry Vaismaa ja Jyri Kankila.
Pälkäneen Teatteri esittää Suomen juhlavuoden kunniaksi näytelmän, jossa todistetaan huiman tapahtumaketjun kautta, että suomalaisuus ei lähde suomalaisesta, vaikka sen itse yrittäisi väkipakolla karistaa.
Pentti Kotkaniemen näytelmäksi kirjoittama komedia Vadelmavenepakolainen perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen vuonna 2007 ilmestyneeseen romaaniin. Se kertoo Mikko Virtasesta, joka tuntee olevansa identiteetiltään ruotsalainen ja uskoo suomalaisena syntyneensä väärään kansalaisuuteen, kuten transsukupuolinen kokee syntyneensä väärään sukupuoleen.
Vadelmavenepakolaisen tarina saavutti Suomessa nopeasti suuren suosion, ja siitä on tehty useita teatteriversioita sekä Leif Lindblomin ohjaama elokuva.
Pälkäneen Teatterille Vadelmavenepakolainen on mittava projekti, jonka toteuttaminen vaatii työtä sekä ohjaaja Anne Helmiseltä että jokaiselta näyttelijältä.
Vadelmavenepakolainen tulee ensi-iltaan ensi lauantaina 1. huhtikuuta.
Lähes aitoa göteborgilaisuutta
Ruotsalaisessa joulupöydässä on tunnelmaa siitä huolimatta, että kaikki vain näyttelevät. Rooleissa vasemmalta Katja Linnainmaa, Sini Virta, Pyry Vaisomaa ja Julia Nurminen.
Mikko Virtanen (Pyry Vaismaa) ihannoi ruotsalaista yhteiskuntaa ja elämäntapaa yli kaiken, vaikka koti on niin suomalainen kuin ikinä voi. Isä Virtanen (Jyri Kankila) ei siedä mitään ruotsalaisuuteen vivahtavaa. Lämpöpatterin For ej övertäckas -tekstikin pitää sutata piiloon ja pojan ruotsinkieliset sarjakuvalehdet piilottaa, mitä tekoa isä tosin kuolinvuoteellaan katuu.
Äiti (Oili Äijälä) on esiliinoineen ja alas painuneine katseineen hyvin tavallinen suomalainen nainen: hiljaa kahden riitelevän miehen välissä. Mutta ei hänkään pojasta ruotsalaista toivo.
Ruotsalaisuuteen hullaantuneen pojan kanssa ei kuitenkaan auta mikään, ei vaikka hän saa iltasaduksikin kuulla muistoja talvisodasta. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän hankkiutuu ruotsalaiseksi pika pikaa varastamalla henkilöllisyyden alkoholisoituneelta ja itsemurhaa hautovalta Mikael Anderssonilta (Enna Virta).
Marian (Neea Siitonen) ja Mikaelin (Pyry Vaismaa) yhteinen elämä alkaa mutkien kautta.
Ennen Anderssonin kuolemaa hän opiskelee tämän johdolla elämään ja puhumaan kuin syntyperäinen göteborgilainen ja omaksuu itselleen uudet henkilötiedot ja -historian.
Uudessa hahmossaan Mikko Virtanen saa työpaikan ja avioituu ruotsalaisen Marian (Neea Siitonen) kanssa. Perheeseen syntyy kaksoset, joille annetaan nimet Olof Per Albin ja Anna Astrid. Mikko eli Mikael elää ruotsalaisena keskiluokkaisena perheenisänä unelmiensa täyttymystä, mutta hänen huolellisesti hiottuun uuteen identiteettiinsä alkaa vähitellen ilmestyä pieniä säröjä. Pinnan alle painettu suomalaisuus kuplii näkyviin odottamattomalla tavalla.
Pahin tapahtuu, kun hän tulee suorassa tv-lähetyksessä paljastaneeksi jotakin todellisesta taustastaan. Kun oikean Mikael Anderssonin metsään haudattu ruumis löytyy, poliisi pääsee Virtasen jäljille. Tie itse hankittuun ruotsalaisuuteen päättyy ruotsalaiseen vankilaan, jossa, kuinkas muuten, kaveriksi löytyy toinen suomalainen. Vankitoveri Peran avulla alkaa Mikko Virtasen matka takaisin sinne, mistä hän lähti.
Rooliakrobatiaa
Vadelmavenepakolaisessa nauretaan sekä ruotsalaisuudelle että suomalaisuudelle. Musta komedia vie tapahtumat railakkaasti farssiksi vähän joka kohdassa. Tarinassa tapahtuu paljon ja käänteet
Maria ja Mikael saavat toisensa. Rooleissa Neea Siitonen, Pyry Vaismaa ja Oili Äijälä.
ovat nopeita, joten kun kaikki on sullottu kahteen tuntiin, täytyy yleisönkin olla tarkkana saadakseen kaikesta kopin.
Näyttelijät saavat harrastaa melkoista rooliakrobatiaa, sillä näytelmässä on 54 roolia kahdeksaa esittäjää kohti. On suorastaan uskomatonta, että kaikki toimii, mutta niin se vain menee – kiitos Anne Helmisen taitavan palapelin ja näyttelijöiden vikkelien hahmonvaihdosten.
Lisäksi varsinkin pääosan esittäjältä vaaditaan huimaa ulkomuistia ja nopeutta, sillä Mikko Virtanen on näytelmässä samanaikaisesti sekä roolihahmona että oman tarinansa kertojana.
Yleisölle on luvassa monta naurun kerrosta, mutta Vadelmavenepakolainen ei ole pelkkää hupia. Itse asiassa tarina on puistattava. Se pakottaa miettimään, mihin kaikkeen olisimme oikeasti valmiita ryhtymään jonkin kiihkeästi himoitun päämäärän eteen – jonkin, jonka järjettömyys valkenee vasta, kun on liian myöhäistä.